Gynekologilla käynnistä on nyt kulunut kaksi yötä ja ajatukset ovat asettuneet hiukan uomiinsa. Google-diagnoosihan oli musertava - mutta ei kai tässä nyt asiat ihan niin huonosti ole. Myönnän, että olen lukenut aika paljon kokemuksia vastaavassa tilanteessa olevilta ja se sai mielen vähän positiivisemmaksi. Raskautuminen saattaa tarvita jonkin verran apuja mutta mahdotonta se ei missään nimessä ole.
On jännä huomata kuinka mies reagoi tähän kaikkeen. Meillähän tarina on mennyt niin, että minä olen jo aikoja ollut valmis perheenlisäykseen, kun taas mies on ollut vastahakoisempi. Haluaa ehdottomasti lapsia, mutta "ei vielä". Tätä pingpong -peliä on nyt jatkunut jo parisen vuotta, oikeastaan heti avioitumisesta lähtien ja olen asian kanssa paljon kriiseillytkin.
Oli kyseessä muutto toiselle paikkakunnalle, kotiin liittyvissä uudistuksissa, auton ostossa tai missä vaan vähänkin laajempaa ajattelua liittyvässä asiassa, mies on ollut hirmu arka ottamaan seuraavaa askelta ja haluaa jotenkin jäädä sinne mukavuusalueelle ja sulkea pois mahdollisuudet (uhkat?) jossa sisäinen rauha saattaisi jollain tavoin järkkyä.
Hänen suhtautumisensa vauva-aikeisiin on muuttunut viime kuukausien aikana ja tiedän siihen syyn. Ihan yksiselitteinen se ei varmastikaan ole, mutta tässäpä se tulee: meille tuli kesällä koiranpentu. Kuulostaa hassulta, tiedän. Pennunkin kanssa kävi niin, että minä haaveilin siitä parisen vuotta ja vastakaiuksi sain muminaa. Kesällä kuitenkin päätimme yhdessä että koira meille tulee. Alku oli miehelle pientä hakemista mutta nyt - mistään hinnasta ei antaisi pikkuista pois. Kuulostaa taas vähän hassulta, mutta koirantulon myötä hänen hoivaviettinsä on kasvanut nollasta (tai miinusasteikolta) sataan. On ihana ollut seurata vierestä kuinka hän on oppinut ottamaan vastuuta ja jakamaan hellyyttä! Hyvä isä hänestä vielä tulee.
Kuinka teillä muilla kumppani on suhtautunut ajatuksesta perheenlisäykseen? Onko ollut heti alusta samoilla linjoilla vai tarvinnut aikaa tottua ajatukseen?
