Gynekologilla käynnistä on nyt kulunut kaksi yötä ja ajatukset ovat asettuneet hiukan uomiinsa. Google-diagnoosihan oli musertava - mutta ei kai tässä nyt asiat ihan niin huonosti ole. Myönnän, että olen lukenut aika paljon kokemuksia vastaavassa tilanteessa olevilta ja se sai mielen vähän positiivisemmaksi. Raskautuminen saattaa tarvita jonkin verran apuja mutta mahdotonta se ei missään nimessä ole.
On jännä huomata kuinka mies reagoi tähän kaikkeen. Meillähän tarina on mennyt niin, että minä olen jo aikoja ollut valmis perheenlisäykseen, kun taas mies on ollut vastahakoisempi. Haluaa ehdottomasti lapsia, mutta "ei vielä". Tätä pingpong -peliä on nyt jatkunut jo parisen vuotta, oikeastaan heti avioitumisesta lähtien ja olen asian kanssa paljon kriiseillytkin.
Oli kyseessä muutto toiselle paikkakunnalle, kotiin liittyvissä uudistuksissa, auton ostossa tai missä vaan vähänkin laajempaa ajattelua liittyvässä asiassa, mies on ollut hirmu arka ottamaan seuraavaa askelta ja haluaa jotenkin jäädä sinne mukavuusalueelle ja sulkea pois mahdollisuudet (uhkat?) jossa sisäinen rauha saattaisi jollain tavoin järkkyä.
Hänen suhtautumisensa vauva-aikeisiin on muuttunut viime kuukausien aikana ja tiedän siihen syyn. Ihan yksiselitteinen se ei varmastikaan ole, mutta tässäpä se tulee: meille tuli kesällä koiranpentu. Kuulostaa hassulta, tiedän. Pennunkin kanssa kävi niin, että minä haaveilin siitä parisen vuotta ja vastakaiuksi sain muminaa. Kesällä kuitenkin päätimme yhdessä että koira meille tulee. Alku oli miehelle pientä hakemista mutta nyt - mistään hinnasta ei antaisi pikkuista pois. Kuulostaa taas vähän hassulta, mutta koirantulon myötä hänen hoivaviettinsä on kasvanut nollasta (tai miinusasteikolta) sataan. On ihana ollut seurata vierestä kuinka hän on oppinut ottamaan vastuuta ja jakamaan hellyyttä! Hyvä isä hänestä vielä tulee.
Kuinka teillä muilla kumppani on suhtautunut ajatuksesta perheenlisäykseen? Onko ollut heti alusta samoilla linjoilla vai tarvinnut aikaa tottua ajatukseen?
Meillä päätös oli yhteinen, vaikka keskustelun avaus tuli kyllä minulta :) Kaiketi muiden vauvauutiset saivat meidän molempien kellot tikittämään yhtä aika.. Vaikka hänen suhtautumisensa kyllä yllätti minut täysin. Vielä 2 vuotta sitten kävimme hänen aloitteestan keskusteluja siitä, olemmeko lapsi-ihmisiä alkuunkaan. Tällä hetkellä, kun kaikki on tuoretta, on melko söpöä miten mieskin haluaa nähdä jokaisen ovulaatiotestiliuskan tulkitakseen niitä :D
VastaaPoistaIhanaa söpistelyä! Aika tekee tehtävänsä. Ja ajasta puheen ollen; onneksi raskaus kestää sen yhdeksän kuukautta, niin ehtii niin vanhemmat totutella ajatukseen. Puolisolle kun vauvan tulo konkretisoituu täysillä kun vasta syntymän jälkeen, niin hankala edes ajatella minkälaisen tunneskaalan siinä käy läpi.
PoistaMinä pidän täällä peukkuja teille ;)
Meillä ihan ensiksi mies hieman leikkisästi sanoi heti seurustelun aloitettuamme että jätäs nuo pillerit pois. Asuimme kuitenkin eri kaupungeissa joten jätimme ehkäisyn vasta sitten kun muutimme saman katon alle. Minä kuitenkin olen meistä ollut se hätähousu ja todenteolla halunnut yrittää kun mies taas on niin viilipyttyä ja asenteella tulee kun on tullakseen. Hyvä siis että tässä touhussa on ollut järjen äänikin mukana :D Miehellä myös ollut koira usean vuoden ja hoiva vietti on uskomaton. Voin vain kuivitella kun/jos meille se vauva suodaan kuinka paljon pieni saa lellittelyä ja huolenpitoa <3
VastaaPoistaMiten miehet osaakin olla niin cooleja?? :) tai ainakin osaavat hyvin esittää! Järjen ääni, siinäpä oikein loistava termi - mietitään huolella kaikki asiat kun taas me naiset olisimme olleet valmiita jo aikoja sitten...
PoistaPientä lämmittelyä (ja ehkä samalla ihan oman mielenkin kypsyttelyä) on vaatinut. Seurustelun aloittaessamme tein selväksi (15% leikilläni) että minä todella haluaisin äidiksi alle kolmikymppisenä (tällä hetkellä vuosi vielä aikaa eli tiukkaa tekee!). Keskusteluissa myös kävi ilmi että mies myös ehdottomasti haluaa perheen.
VastaaPoistaTulenpalavaa kuumetta en missään vaiheessa ole (onneksi) tuntenut, mutta tämän vuoden aikana on alkanut taas enemmän tuntua siltä että pitäisi varmaan tehdä asialle jotain jos lapsia haluaa (koska tilastot, faktat ja tietoisuus). Olen aina halunnut olla mieluummin nuorehko äiti kuin toisinpäin, ja joskus pienesti harmittaa etten sitä koskaan päässyt olemaan. Tosiaan heinäkuussa jätin pillerit pois ja miehen toiveesta ollaan kondomia käytetty suurimman osan kiertoja siitä lähtien. Nyt tosin on tapahtunut jotain, koska pari viime kertaa ollaan oltu ilman ja vieläpä mahdollisen oviksen aikaan! Tuntuu jännittävältä, mutta samalla kauhean pelottavalta. Osaanko minä/osataanko me olla hyviä vanhempia? Olenko valmis? Onnistuuko tämä edes? Onneksi tosiaan raskaus kestää 9kk. Sitä yrittää olla miettimättä liikaa.
Tuntuu hyvältä, että olen malttanut ajoittain hieman malttamattoman mieleni. Yhdessäoloaikana miehestä on huokunut ihana luonne ja mieletön lämpö lemmikkejämmekin kohtaan, joten uskon hänen olevan ihana isä. Hienoa on, että voimme molemmat olla tasapuolisesti tilanteessa mukana (vaikkakin minä intopiukeilen toki enemmän kun piti lähteä heti foorumeita ja blogeja selaamaan :D).
-A
Ps. Pahoitteluni näistä mun kilometrikommenteista. En näemmä osaa olla lyhytsanainen. :D
Ihania kilometrikommenttisi! :) Tämä uusi tilanne kyllä tuo mieleen niin monia uusia miettimisen aiheita mutta tosiaan, onneksi sitä vauvaa ei meille ihan liukuhihnalta anneta niin ehtii tottua ajatukseen, molemmat :) Tsemppiä hurjasti yritykseen sinne!!
Poista