It's a...

Pitkästä aikaa kirjottelen kuulumisia. Raskaus etenee kovaa vauhtia ja nyt mittarissa on jo 15+4.

Viikot 8-14 olivat hurjaa pahoinvoinnin aikaa. Tämä yötä päivää jatkuva pahoinvointi alkoi 30-vuotissyntymäpäiväni aamuna, kun oksensin ensimmäisen kerran. Missäs muualla kun töissä. Siitä lähtien olo oli tooodella huono ja joka päivä ihan silkkaa selviytymistä. Oksentelin nuo viikot enemmän tai vähemmän joka päivä ja olo oli sen mukainen, uupunut ja kuin jyrän alle jäänyt. Täytyy tunnustaa, että noina viikkoina oli myös vaikea iloita raskaudesta, koska ainoa hetki päivästä jota odotin oli se, kun sain mennä nukkumaan. Nukkuessa huonoa oloa ei tarvinnut koko ajan ajatella. Aloitin juuri noilla viikoilla myös uuden työn ja tuntui ihan hirveältä yrittää olla reipas ja aktiivinen kun ainoa asia mikä ihan valehtelematta mielessä pyöri oli se, että käynkö oksentamassa nyt vai hetken päästä, koska joka tapauksessa se on tehtävä.

Mutta edellisen valitusvirren saattelemana on tultu tähän pisteeseen, eli viikkoja on jo hieno määrä ja olokin hiukan parempi. Edelleenkin oksetusolon vältteleminen kuuluu jokaiseen päivään, mutta nyt se pysyy jonkinlaisessa hallinnassa kunhan syön tarpeeksi. Jos ruokailuvälit venyy liian pitkiksi, on huono olo ihan varma vieras.

Minun on edelleen välillä vaikea ymmärtää, että meikäläisen vatsassa kasvaa pieni ihmisen alku. Pieni ihminen, jonka sydän syö kiivaasti ja päättäväisesti. Täällä tehdään Suomeen verrattuna aika paljon enemmän ultraäänitutkimuksia ja ihan alusta asti ollaan läheisessä tarkkailussa, että kaikki menee kuten pitää. Ainakin näin ensimmäisen raskauden aikaan kaikki tuki ja turva on kyllä oikein tervetullutta! Täällä tehdään myös kaksi rakenneultraa raskauden aikana ja meidän ensimmäinen olikin jo viime viikolla. Mikä tärkeintä, kaikki näyttää olevan hyvin. Ainut asia mitä lääkäri ei saanut vauvan asennon takia tutkittua, oli huulet. Viikon päästä käyn vielä uudestaan ja toivottavasti sillä kertaa saadaan nekin tarkistettua. Mutta sitten se mikä jännitti ihan vietävästi ennen ultrassa käyntiä, nimittäin vauvan sukupuoli. Mullahan oli ollut vahva tyttötunne koko raskauden ajan ja jostain syystä olin melko varma että tyttö tulee. Kun lääkäri kertoi vauvan sukupuolen, oli se iso yllätys. Hyvä, ihana yllätys. Meille tulee pieni poika!

Nyt kun tiedämme sukupuolen, on jotenkin helpompi ymmärtää tätä koko hommaa ja ajatukset saa jonkinlaisen suunnan. Tähän asti kaikki on ollut jonkinlaista sekavaa odotuksen, pelon, toiveiden ja haaveiden sekamelskaa. Vatsa on alkanut todenteolla kasvaa ja sekin konkretisoi sitä, että kyllä tässä raskaana ollaan. Nyt seuraavana odotellaan että pienen pojan liikkeet alkaa tuntumaan.

On tämä raskaus kyllä mullistavaa aikaa! Henkisesti ja fyysisesti. Helppoa ei ole ollut, mutta nyt uskallan sanoa, että päivääkään en vaihtaisi pois. Palkinto on joka päivä lähempänä. Meidän oma pieni poika.