lauantai 31. joulukuuta 2016

Tervetuloa 2017!

Meillä kun projektin totaaliseen alkuun on vielä pari kuukautta aikaa, tein lyhyen listan niistä asioista joita haluan tehdä tai saavuttaa ennen kun toivottavasti raskaudun. Toimikoon tämä myös to do -listana uudelle vuodelle.

- Rahansäästö ja talouden saaminen balanssiin. Nyt kaikki Suomen valtion tuista kiukkuilevat silmät auki! Meikäläisen palkallinen äitiysloma tulee olemaan k-o-l-m-e kuukautta, lisäksi toisen samanpituisen pätkän voi ottaa lain mukaan palkattomana. Eli yhteensä kuusi kuukautta. Lapsilisiä ei tunneta, saati sitten mitään kotihoidontukia. Olen (ainakin tässä vaiheessa) ehdottomasti sitä mieltä, että haluan olla kotona pidempään kuin puoli vuotta, toivottavasti työnantaja sen myös ymmärtää. Kodin talousasiat on siis todellakin oltava kunnossa kun pikkuinen maailmaan syntyy.

- Matkustelu siinä määrin kun mahdollista. Huhtikuussa meillä onkin Amerikan matka tiedossa ja sitä innolla odotan. Tottakai haluan pitää myös kiinni siitä, että käyn vähintään kerran vuodessa Suomessa. Olemme molemmat kovia matkustelemaan ja tämä onkin yksi asia joka tulee muuttumaan jos meille lapsia suodaan. Ainakin alkuvaiheissa voi olla helpompi pysytellä ihan vain kotosalla. Näen jo kuitenkin sieluni silmin itseni vauvaikäisen kanssa lentokoneessa, joten sitä varmasti kyllä myös tulee tapahtumaan useamman kerran.

- Uudenvuoden aikaan on hyvä vetää esiin näitä laihdutusvalttikortteja, mutta se on ihan taivaan tosi, että haluan tehdä töitä jotta kehoni ja sitä kautta myös mieleni olisi valmis raskaudelle. Ylipainoa löytyy pikkuisen yli lievän ylipainon rajan ja haluan tehdä sotasuunnitelman kuinka pääsen normaalipainon puolelle. Hormonitasapainon kanssa asiat on vähän niin ja näin, niihinkin toivoisin muutosta.

- Koti valmiiksi. Muutimme nykyiseen asuntoomme reilu puoli vuotta sitten ja se ei ole vieläkään ihan täysin siinä kunnossa kun sen toivoisin olevan. Sisustusta ja kodikkuuden lisäystä siis tulevat kuukaudet tulevat pitämään sisällään.

- Laatuaikaa puolison kanssa. Tätä ei kai koskaan voi olla liikaa? Mies tekee pitkää päivää ja toivoisin että saisimme enemmän aikaa yhdessä. Meikäläisestäkin on viime aikoina kuoriutunut kunnon kotikissa, joten ihan leppoista kotonaoloa toivon. Ehkä päätämme heti vuoden alusta viikottaisen illan, jolloin katsomme sohvan nurkassa vain elokuvaa?

Tottapuhuen, jos nyt saisin taikanappulasta kääntää niin jättäisin kevyin mielin kaiken edellämainitun jos saisin varmuuden että raskautuminen tulee olemaan helppoa ja raskaus kantaa loppuun asti. Sitä minä kaikista eniten toivon.

Toivotan kaikille mitä parhainta uutta vuotta! Olkoon se meille täynnä onnistumisia ja enemmän ilon kuin surun kyyneleitä <3

perjantai 30. joulukuuta 2016

Itsekäs valinta?

Loman aikana on ollut hyvää aikaa välillä pysähtyä ja miettiä tätä elämän menoa. Täällä kun istuu lämpimässä mökissä takkatulen ääressä Lapin kauniin talvimaiseman keskellä, ei voi muuta kuin todeta että olen hirmuisen onnekas, kun saan kokea tämänkin. Olen vapaa menemään ja tulemaan, huolehdin vain ja ainoastaan omasta hyvinvoinnistani ja muokkaan päiväni juuri sellaiseksi kuin sen ajattelen parhaiten sillä hetkellä itselleni sopivan. Miksi sitten haluan pienen kitisevän, täysin minusta tai toisesta aikuisesta riippuvan tähän hämmentämään pakkaa (anteeksi karu kuvainnollistus)?

Kun minulta kysytään mitä haluan olla isona tai onko minulla pitkänajan suunnitelmia töissä etenemisen tai lisäkoulutuksen suhteen, vastaukseni on hyvin yksinkertainen. Haluan olla äiti. Sama vastaus on ollut jo vuosia. Ehkä olen jotenkin päästä vioittunut kun en koe minkäänlaista tarvetta kiivetä korkeammalle työtilanteeni kanssa, en toivo että minut muistetaan jotakin maailmaamullistavaa keksineenä enkä toivo että työasiat olisivat mielessäni 24/7 vain koska vastuuni on niin suuri etten saa siltä rauhaa. Onko se nyky-yhteiskunnan kilpailuhenkisessä arjessa ihan okei jos haluaa olla vain äiti? Olemme tässä asiassa mieheni kanssa hyvin erilaisia ja hänen on joskus vaikea ymmärtää kuinka ajattelen. Hän haluaa koko ajan kehittää itseään, oppia uutta ja valmis tekemään töitä yömyöhään, kun taas minä voin kuvitella itseni hamaan loppuun asti samassa työpaikassa kellokorttini kanssa. Onko okei olla vain äiti?

On tullut joskus puhetta joidenkin kanssa, että kuinka lapsen hankkiminen on itsekäs valinta. Niin, onhan se. Miksi haluan niin kovasti jonkun minusta täysin riippuvaisen pienen ihmsien tähän hulluun ja pelottavaan maailmaan, jossa mikään ei ole enää varmaa? Voisin yhtä hyvin vanheta kaksin puolisoni kanssa ja nauttia täysillä esimerkiksi matkustelusta joka meille molemmille on kovin tärkeää. Miksi ihmeessä haluan lapsen? Haluan, että joku kokee minut maailman tärkeimmäksi, haluan antaa jollekin koko maailmani ja vielä vähän enemmänkin, kasvaa vanhemmuteen kun matkaa yhdessä käymme läpi. Haluan antaa lapselleni kaiken sen mitä voin vaan kuvitella hyvään lapsuuteen kuuluvan. Sen ei tarvitse tarkoittaa pullantuoksua kotona joka torstai, ei merkkivaatteiden kahinaa kun käydään kylässä tai täydellisen suoralinjaista kenkäparien järjestystä eteisessä. Haluan kokea ihan sen tuikitavallisen lapsiperheen arjen äitinä, perheenä. Onko lapsen toivominen siis itsekästä? Niin, onhan se.

En ole koskaan ollut mikään "uusi vuosi, uusi mahdollisuus" -tyyppi, mutta nyt täytyy myöntää, että odotan uutta vuotta. Toivon niin kovasti että se toisi meille mahdollisimman monelle kauan toivottua myötätuulta. Myös itselleni. Onko se itsekästä? Onhan se.




tiistai 27. joulukuuta 2016

Joulun tunnelmia

Istuskelen junassa kohti pohjoista ja nyt on hyvää aikaa koota ajatuksia joulun ajasta. Kun jouluun hyppää ns. ulkopuolelta ja ilman minkäänlaista stressiä porkkanalaatikkojen lämmityksestä tai kuusen symmetrisyydestä on lähtökohta tietenkin erilainen. Kenties arvostan joulussa myös eri asioita, tiedä häntä.

Olin tietysti varautunut sotasuunnitelmalla kymmeniin uteluihin. Yllätyksekseni joulun saldoksi jäi vain yksi suora kysymys ja yksi selkeä vatsanseutukyyläily! Ehkä ihmiset ovat tajunneet että näistä asioista ei parane enää kysellä tai sitten ovat luopuneet jo toivosta että minä sikiäisin. Olen helpottunut, mutta myös vähän hämilläni. Toivoin, niin että olisin saanut antaa jo vähän enemmän toivoa sukulaisilleni tässä asiassa. No, ehkä ihan hyvän näin niin saamme rauhassa aloittaa yrityksen ja toivottavasti viimeistään ensi jouluna meillä onkin jo iloisia uutisia kerrottavana.

Junaa odotellessani löysin itseni kioskin hyllyillä etsimässä Vauva-lehteä. Kaksi yhden hinnalla! Otin jo käteeni paketin, mutta sitten pieni ääni pääni sisällä huuteli että jos en kuitenkaan ostaisi. Yritän jollain tapaa välillä suojella itseäni siltä liika-ajattelulta ja -analysoinnilta, koska huomaan näiden asioiden pyörivän päässä luvattoman paljon. Se on jopa ottamassa minusta jonkinlaisen ylivallan. Mieleen tulee että teenkö itsestäni ihan neuroottisen jo ennen kuin on "money time"? Oih, tätä elon vaikeutta!   

Tällä reissulla tapasin hyvän ystäväni joka on äiti kolmelle lapselle ja raskaana neljännelle. Raskaus on edenny 19. viikolle. Hän on kärsinyt kaikkien raskauksien aikana kovasta unettomuudesta ja lonkkakivuista, ja tällä kertaa vaivat ovat alkaneet jo hyvin raskauden alkuvaiheissa. Itse kun aina olen ajatellut että raskaushan tulee olemaan elämäni parasta aikaa, tulen hehkumaan ja glitterit vaan lentelee kun käännyn vaivattomasti ympäri kauniin vatsani kanssa. Aamulla kun näin ystäväni makaavan sohvalla maksimissaan pari tuntia nukkuneena ja nekin lyhyissä pätkissä, oli siitä kyllä glitterit kaukana. Kyllä nämä meikäläisen pastellinsävyiset pumpuliunelmat alkaa tässä matkan varrella haalistumaan, ei epäilystäkään... 

Lähipäivinä aioin nauttia Lapin kauniista maisemista täysillä. Kuka tietää, ehkä se on viimeinen kerta ennen kuin minusta tulee äiti. 

perjantai 23. joulukuuta 2016

Joulu alkaa nyt

Laukut on pakattu ja tänä yönä Finnair lennättää jouluksi kotiin. Menen kotikulmille muutamaksi yöksi ja sitten uuden vuoden yli Leville. Mennyt vuosi on ollut aika raskas, niin arki- kuin työrintamallakin. Olen kuitenkin kovin onnekas, että olen siellä missä olen nyt. Meillä on kaikki hyvin. Niin kovin monesta asiasta saa olla kiitollinen. 

Toivon, että jouluna jokainen meistä saa hiljentyä, olla rakkaimpiensa kanssa ja tehdä juuri niitä asioita mitä mieli tekee. Mielenrauhaa. Huoletonta joulua kanssasisaret <3 



Mä toivon vain
vain Joulun taikaa
et sydän ois
ees hetken aikaa huoleton
ja Joulu tois tuon hetken toivon

Jos myötä tuon
yötuulen lauhan
Joulu tois
taas mielenrauhan rahtusen
maailmaan sekavaan

torstai 22. joulukuuta 2016

Bang!

Bang! Siinä oli meikäläisen voitonhuuto kun eilen ovistikkuun pärähti ekan kerran kaksi selkeää viivaa. Juoksin miehen luo ja se jo luuli että nyt olen raskaana, kun pöllähdin tikun kanssa tasajalkaa hyppien. Voi kuinka ihminen voikaan tulla iloiseksi kahdesta viivasta jotka virtsan ja muutaman sentin pituisen tikun yhteentörmäyksestä syntyy!

Minä ovuloin! Minä toimin! Minä osaan!

Ovulaatio tapahtui kiertopäivänä 18. Aivan kuten muuten puhelimeni appi osasi ennustaa. Viime päivinä on ollut selkeitä (okei, jälkikäteen ajateltuna selkeitä) merkkejä ilmassa; ikävää juilintaa vasemmalla puolella alavatsaa, vedistynyttä limaa tahmean sijaan sekä toissapäivänä leukaan pöllähtänyt minifinni. Minulla muuten kivut tuntuu näin ilman pillereitä olevan aina vasemmalla puolella, mistähän lie johtuu?

Tikutin vain iltaisin, yksi tikku per päivä. Yritin suurin piirtein samaan aikaan joka ilta ja ihmeen hyvin onnistuinkin. Oi, mä olen ylpeä kropastani. Hyvä meidän tiimi! Tänä aamuna oli vielä pakko testata uudestaan ja kyllähän sieltä tuli kaksi vieläkin selkeämpää viivaa. Tässä taidonnäyte a la Anki:

Kuvan valo vähän huono, mutta kaksi alinta on positiivisia.

Tästä on niiiiin hyvä lähteä joulun viettoon. Olisi ollut ikävä reissussa bongailla ovista ja saada se pissaralli tehtyä jotenkin huomaamattomasti. Noin kahden viikon päähän voimme siis kai odotella puolukkapäiviä...

Tässä vielä kevennykseksi hauska video siitä mitä me naiset saamme kestää joka-ikinen-kuukausi.


tiistai 20. joulukuuta 2016

"Suuri raskauden mahdollisuus"

Näin puhelimen applikaatio tänään aamulla ilmoitti. Jassoo. Ovulaatiota ei ole tikkujen mukaan kyllä kuulunut vieläkään. Seuraavat kuukautisetkin varmaan nauravat pirullista nauruaan minulle. No eipä tässä kiire tietysti ole, huhtikuuhun on vielä aikaa...

Onko teillä blogitovereilla suositella raskauteen, vanhemmuuteen tai kasvatukseen liittyviä hyviä kirjoja? Nyt tulevalla Suomen reissullani haluan ahmia suomenkielisiä kirjoja luettavaksi tuleville kuukausille.

Nämä kotoa jo löytyy:

Suomalainen vauvakirja
Reipas, rakas raskaus

Jouluun on neljä yötä, jes! <3

maanantai 19. joulukuuta 2016

Tuloksia

Tänään on tullut suurin osa eilisten verikokeiden tuloksista. Mitä eniten odotin oli tottakai PCO:n liittyvät kokeet. Kokeiden perusteella niissä on kaikki ok, kaikki arvot ovat normien rajoissa. Toki en lääkäri ole ja annan sen viimeisen tuomion lääkärille, mutta näin nyt näyttäisi olevan. Eli munasarjat on jostain muusta syystä rakkulaiset?? No oli miten oli, pääasia etteivät meikäläisen raskautumistoiveita häiritse! Joka sekin jäänee nähtäväksi... Uusi aika on gynelle varattu tammikuulle, hän saa sitten kertoa missä mennään.

Ovisbongailut jatkuu. Nyt on parina päivänä ollut melkoista juilintaa vasemmalla alavatsassa. Jotain siellä tapahtuu! Pillereiden kanssa en koskaan tuntenut mitään kipuja joten kroppa (ja pää!) tässä kyllä meinaa olla kovilla näiden kaikkien "yhtäkkiä" ilmenneiden merkkien kanssa. Olen jopa vihainen itselleni edelleen siitä, että niin monen vuoden ajan pumppasin itseni täyteen niitä hormonimyrkkyjä. Eihän se ole kehon luonnollinen tila ollenkaan! Kun ehkäisyn aloittaminen taas tulee joskus ajankohtaiseksi niin aion kyllä olla mahdollisimman pitkälle luonnonmukainen. Oletteko te muut ajatelleet vielä sitä kuinka tulevaisuudessa ehkäisyn aiotte hoitaa?

Nyt kun olen muutaman viikon bloggaillut, on näinkin lyhyessä ajassa ehtinyt muodostumaan yllättävänkin tärkeä suhde muihin blogeihin. Voi kunpa voisimme nähdä millaista elämämme tulee olemaan vaikkapa vuoden kuluttua! Kuinka moni meistä vielä toivoo lasta ja kuinka moni on raskautunut tai jo saanut lapsen. Toivon, että meille kaikille vuosi 2017 tulee olemaan onnistumisien vuosi. <3

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Edistysaskelia?

Viime postauksessa kerroin veljieni lapsista ja kuinka tärkeitä he minulle ovat. Eipä mennyt montaa minuuttia sen jälkeen, kun sain tiedon, että yksi heistä on viety jatkuvan korkean kuumeen ja kaulapatin takia lähimpään yliopistolliseen keskussairaalaan. Glups. Siinä meni sitten huolesta mykkänä vuorokausi. Pahimmatkin mahdolliset vaihtoehdot olivat kokeiden perusteella mahdollisia, joten täällä kyllä oltiin itku herkässä... Loppujen lopuksi saivat testeillä karsittua kamalimmat sairaudet pois mahdollisten listalta. Voi sitä huolen määrää! Kun ei ole vielä omia lapsia niin he ovat kyllä niiiiin tärkeitä! Joulu tulee siis olemaan erityistä kiitollisuutta täynnä.

Tänään kävin verikokeissa, jotka minulle gyne viime viikolla määräsi. Kaikenlaista näyttää listalla olevan sukupuolitaudeista lähtien ja kun tässä iltapäivän mittaan saan alkaa netistä tuloksia tiirailemaan, niin Goole-diagnoosien kirjo varmaan taas tulee olemaan kirjava! Pissakokeita en saanut vielä tehdyksi, ne jääköön uuden vuoden jälkeen tehtäviksi.

Viime yönä näin tosi ahdistavaa unta. Muistan olleeni unessa raskaana itseni sitä tietämättä. Kun sitten sen sain jossain vaiheessa selville, vauva potki niin lujaa että näin selvästi jalan muodon mahani läpi. Ahdistuin siitä ihan hirveästi ja halusin sen äkkiä pois. Kyllä huomaa tästäkin, että vauva-asiat on aika lailla koko ajan mielessä.

Kun mies tässä jokin aika sitten sanoi, että perhe saa luvan ensi keväänä kasvaa, tiesin heti mitä haluan hänelle ostaa. Täällä on myynnissä sellainen huumorilla höystetty kirja tuleville iseille, joista he ymmärtävät ehkä vähän paremmin miten/miksi raskaus saa alkunsa, miten nainen sen kokee, mutta ihan tärkeimpänä miten tulevana isänä selvitä tästä kaikesta härdellistä selväjärkisenä. En ihan heti sitä kuitenkaan tahtonut kotiin kiikuttaa, ettei vielä peru puheitaan hullun vaimonsa kiihkoilun takia. Viikonloppuna kirjan kuitenkin kävin hakemassa ja voi sitä ilon määrää kun sen löysin tänään aamulla sohvalta... kyllä tämä tästä edistyy! 

perjantai 16. joulukuuta 2016

Mietteitä joulusta ja tulevasta

Kuten varmaan aika monelle meistä, joulu on juhlapyhistä mieleisin. Ulkosuomalaisena jouluun liittyy paljon kuitenkin kaipuuta - oli Suomessa tai ei. Jos en ole, kaipaan perheen luo ja niihin harvoihin hetkiin kun itse asiassa koko porukka on koolla. Jos taas olen Suomessa, siihen liittyy jonkinlainen haikeus siitä mitä menettää kun asuu kaukana. Oikeastaan vasta veljieni saatua lapsia olemme löytänyeet uudenlaisen yhteyden sisarustasolla ja olemme päässeet tutustumaan toisiimme paremmin. Ehdottomasti voin sanoa, että heidän lapset ovat lähentäneet meitä perheenä. 

Miksi sitten koen että tämä joulu tulee olemaan erilainen kuin ennen? Toivon hartaasti sydämeni pohjasta, että tämä on viimeinen jouluni ilman omia lapsia. Vaikka meillä kävisi maailman paras tuuri niin vauvahan ei ensi vuoden puolella syntyisi joka tapauksessa, koska vasta huhtikuussa alamme tosissaan yrittämään, mutta toivon että ensi jouluna saan jo kantaa pikkuista vatsassani. Oi, kylmät väreet menee pelkästä ajatuksesta. 

Nyt kun raskautumisyrityksen aloittamiselle on lyöty deadline, niin löydän itseni ajattelemasta vauvaa useamman kerran päivässä. Okei, "useamman kerran päivässä" on kyllä melko lievästi ilmaistu - koko ajan kuulostaa enemmän oikealta. Malttamaton haluaisi jo juosta asioissa pidemmälle kun järki sanoo. Miksei muka jo voisi ostaa muutamia pieniä potkuhousuja jos ne on kerran niiiiiin hyvässä alennuksessa? Elefanttikuvioisia vaippapussukoitakaan tuskin saa enää sitten kun olen oikeasti raskaana. Minä olen se, joka yrittää huomaamattomasti tiirailla lastentarvikeliikkeeseen - myyjien virneet kertovat kaiken... hei, ainahan sitä haaveilla saa! 

Olen nyt kolmena päivänä tikuttanut ovista. Ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, joten olen aikalailla kysymysmerkkinä tulosten kanssa. Haaleaa viivaa näyttää jo kolmatta päivää (kp 11-13), mielenkiinnolla jään odottamaan koska vahvistuvat. Kierron pituushan on ollut 28-34 päivää, joten seuraavien kuukautistenkin ajankohta jäänee silkaksi mysteeriksi. Kunhan vaan ylipäätään tulisivat! Noh, tämä kierto olkoon totaalinen opettelukierto - liman ja lämpöjen tarkkailusta puhumattakaan!

Rauhallista viikonloppua kaikille - tehkää juttuja joista tulee hyvä meli. Itse aion kölliä sohvalla jouluvalojen loisteessa kera ihanan lämpimän koiran ja lasin kaakaota <3 

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Ovulaatioralli alkakoon!

Meikäläisen ovulaatiobongauksen ensimmäinen osa alkaa olla ajankohtainen. Minähän olen ihan noviisi näissä hommissa ja muita blogeja lukiessani olen ihan ulkona kaikista termeistä, numeroista, limoista ja johtopäätöksistä.

En ole koskaan kiinnittänyt sen enempää huomiota ovulaatioon tai sen oireisiin. En tiedä miltä ovulaatio tuntuu kehossani, en tiedä miten se eroaa normaalista tilasta. Lohduttaudun ajatuksella, että jokainen meistä on kai ollut samassa tilanteessa taipaleensa alussa... onhan?

Koska en tunne kroppani ovulaatiomerkkejä yhtään, ainoa asia mistä tiedän että sen pitäisi olla tulossa on että puhelinsovellukseni niin kertoo. Hah, hyvä alku sekin! Gyne suositteli alkaa bongailemaan jo nyt ovista vaikka meillä ei yritys vielä olekaan alkanut, koska se hemmetin PCO-epäilys saattaa sekoittaa kaikkea. Kävin siis kiltisti ostamassa pakkauksen ovulaatiotikkuja ja huomenna aion alkaa pissadippailemaan niitä. Itse ovulaatiopäivän pitäisi olla itse asiassa viikon päästä, keskiviikkona 21.12, mutta ihan mielenkiinnosta seuraan mitä tikut kertovat. Lämpöjä haluan myös alkaa seurailemaan, mutta nyt on flunssan kera pientä lämpöä päällä, joten se voi olla vähän yhtä tyhjän kanssa.

Mielenkiintoista, joka tapauksessa! Kyllähän tämä melkoista rakettitiedettä on tämä lisääntyminen. Vai onko? Olemmeko me vain tehneet siitä sellaista? Ei tainneet meidän isovanhemmat bongailla ovispäiviä puoli vuosisataa sitten...

Kuva

Lähtöjen ja tulojen hetket

En ole koskaan ollut fanaattinen fanittaja -tyyppinen ihminen missään muodossa, mutta enemmän kuin mielelläni seuraan Lujasti Lempeä -blogia. Mielestäni Maaret Kallio osaa kirjoittaa ihan mielettömän ihmisläheisesti ja blogin nimen mukaan lempeästi niin arkisista aiheista. Jos et ole jo lukenut ja sinulla on hetki aikaa, suosittelen lämmöllä lukemaan nyt jo pari kuukautta vanhan lyhyen blogitekstin tulemisen ja lähtemisien hetkistä täältä.

"Kohtaamisten ja eroamisten hetkillä olemme erityisen haavoittuvia. Nämä hetket ovat yllättävän herkkiä ja merkittäviä turvalliseksi koetun ihmissuhteen kannalta. Silloin kaipaamme toisiltamme voimakkaimmin signaaleja siitä, että on tullut nähdyksi, olen sinulle tärkeä ja olet tunnetasolla tavoitettavissani."

Oi, kuinka kainoin toiveeni onkaan, että jokainen meistä saisi tuntea olevansa tärkeä. Ihan jokainen, aikuinen ja lapsi. <3

tiistai 13. joulukuuta 2016

Yön yli nukuttu

Gynekologilla käynnistä on nyt kulunut kaksi yötä ja ajatukset ovat asettuneet hiukan uomiinsa. Google-diagnoosihan oli musertava - mutta ei kai tässä nyt asiat ihan niin huonosti ole. Myönnän, että olen lukenut aika paljon kokemuksia vastaavassa tilanteessa olevilta ja se sai mielen vähän positiivisemmaksi. Raskautuminen saattaa tarvita jonkin verran apuja mutta mahdotonta se ei missään nimessä ole. 

On jännä huomata kuinka mies reagoi tähän kaikkeen. Meillähän tarina on mennyt niin, että minä olen jo aikoja ollut valmis perheenlisäykseen, kun taas mies on ollut vastahakoisempi. Haluaa ehdottomasti lapsia, mutta "ei vielä". Tätä pingpong -peliä on nyt jatkunut jo parisen vuotta, oikeastaan heti avioitumisesta lähtien ja olen asian kanssa paljon kriiseillytkin. 

Oli kyseessä muutto toiselle paikkakunnalle, kotiin liittyvissä uudistuksissa, auton ostossa tai missä vaan vähänkin laajempaa ajattelua liittyvässä asiassa, mies on ollut hirmu arka ottamaan seuraavaa askelta ja haluaa jotenkin jäädä sinne mukavuusalueelle ja sulkea pois mahdollisuudet (uhkat?) jossa sisäinen rauha saattaisi jollain tavoin järkkyä. 

Hänen suhtautumisensa vauva-aikeisiin on muuttunut viime kuukausien aikana ja tiedän siihen syyn. Ihan yksiselitteinen se ei varmastikaan ole, mutta tässäpä se tulee: meille tuli kesällä koiranpentu. Kuulostaa hassulta, tiedän. Pennunkin kanssa kävi niin, että minä haaveilin siitä parisen vuotta ja vastakaiuksi sain muminaa. Kesällä kuitenkin päätimme yhdessä että koira meille tulee. Alku oli miehelle pientä hakemista mutta nyt - mistään hinnasta ei antaisi pikkuista pois. Kuulostaa taas vähän hassulta, mutta koirantulon myötä hänen hoivaviettinsä on kasvanut nollasta (tai miinusasteikolta) sataan. On ihana ollut seurata vierestä kuinka hän on oppinut ottamaan vastuuta ja jakamaan hellyyttä! Hyvä isä hänestä vielä tulee.


Kuinka teillä muilla kumppani on suhtautunut ajatuksesta perheenlisäykseen? Onko ollut heti alusta samoilla linjoilla vai tarvinnut aikaa tottua ajatukseen? 

maanantai 12. joulukuuta 2016

Käynti gynekologilla ja miettimisen aihetta

Tänään kävin gynekologilla juttelemasta vähän vauvatoiveista ja kuinka koitokseen olisi paras valmistautua nyt kun meillä aikaa yrityksen alkuun on vielä pari kuukautta. Kuten edellisessä postauksessa paljastin, asun ulkomailla, joten netistä lukemani kokemukset ja tavat Suomesta ei välttämättä toimisi täällä samoin, joten halusin käydä juttelemassa ihan kunnolla ammattilaisen kanssa. Ja samalla tietysti tarkistuttamassa että hänen mielestään kaikki on ok ja keho valmiina tulevaan.

Pillerit (Mercilon) jätin pois syyskuun alussa. Heti lopetuksem jälkeen kuukautisia ei tullut ollenkaan. Siitä 28 päivää ja tuli ns. tyhjennysvuoto (yhden kierron ylihyppäyksenä). Sen jälkeen kierto oli 34 päivää. Itse pidin tätä ihan hyvänä tuloksena niin monen vuoden pillerien käytön jälkeen. Gyne tahtoi kuitenkin tehdä ultran että näkee tilanteen, ja tadaa - huomattava määrä rakkuloita munasarjoissa. Lähdin siis kotiin mukanani epäilys monirakkulaisista munasarjoista. Tämä tarkistetaan verikokeessa, mutta tohtori oli sitä mieltä että sillä selittyisi epäsäännööliset ja jopa välillä poisjääneet kuukatiseni. Kuinka tässä näin kävi?

Ystävämme Google on ollut käynnistä lähtien kuumana erilaisista hauista. Mitä tämä tarkoittaa? Miten se vaikuttaa raskautumiseen ja raskauteen? Mitä pitäisi tehdä nyt, vai voinko ylipäätään tehdä mitään? Onko tämä yleisempää kuin ajattelinkaan? Millä tämän saisi korjattua? Nyt odottelen siis ensi viikkoon verikokeita ja niiden tuloksia. Olipas masentava tulos lääkärikäynnistä jonka piti olla ihan läpihuutojuttu.

Täällä on myös tapana tehdä kaikille raskautta yrittäville geneettiset testit verikokeilla, jotka kertovat onko lapsella mahdollisuutta periä sairauksia vanhemmiltaan. Älkää kysykö miten se toimii, mutta sellaisiinkin siis tässä on vielä mentävä.

Minulla on tulossa Suomen reissu jouluksi ja uudeksi vuodeksi, joten tapaan gynen uudestaan vuoden alusta. Hän ehdotti kuitenkin, että alkaisin bongailemasn ovulaatiota - jos minulla ylipäätään sellaista on? En tiedä miten Suomessa on, mutta hän sanoi että jos ilmenee terveysongelmia jotka saattavat haitata raskautumista, voidaan lapsettomuushoidot (tai ainakin boostaukset, mitä ikinä se tarkoittaakin) aloittaa jo puolen vuoden yrittämisen jälkeen. Meikäläisellä kun on myös kilpirauhasen kanssa häikkää, niin saapas nähdä...

Onko täällä kenties joku jolle on todettu PCO ja yrittää raskautta, on raskaana tai jo lapsen saanut? Hermoilenko turhaan? 

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Kahden kulttuurin suloinen sekoitus

Pienen pieni juonipaljastus tähän kohtaan: asun ulkomailla! Olen supisuomalainen, mutta asunut täällä Välimeren rannalla jo kahdeksan vuotta. Tulin alunperin aupairiksi ja sillä reissulla edelleen ollaan! 

Kun ajattelen lapsen kasvattamista ympäristössä, joka ei ole minun ensimmäinen kotimaani, se tuo tottakai lisähaasteita ja kysymysmerkkejäkin kasvatuksellisiin kysymyksiin liittyen. Itse olen kristitty ja puolisoni juutalainen. Kumpikaan tosin emme ole erityisen uskonnollisia, mutta lapsesta asti opitut tavat ja ympäristön malli ovat meissä molemmissa sisäänrakennettuina. Kotimme on kaikesta huolimatta sekoitus kumpaakin kulttuuria - terveiset siis jouluvalojen, muovikuusen ja joulukoristeiden keskeltä! 

Millaisia ajatuksia lasten kasvatus kahden kulttuurin keskellä herättää? Ihan ensimmäiseksi tietysti kaksikielisyys. Haluan tietysti että lapseni kasvavat kahden kielen ympäröivänä ja ehdoton haasteeni tulee olemaan kuinka itse pysyä johdonmukaisena suomen kielen käytöstä kotona. Olen kuullut tarinoita niin tapauksista kun lapset ovat oppineet suomenkielen kotona kuin niistäkin kun vanhemmat eivät ole niin tehneet ja kielen oppiminen on jäänyt kokonaan. Vaikka lapseni tulevat puhumaan äitinsä tavoin kahta maailman epäkäytännöllisintä kieltä (maailmassa puhutumpien kielien keskuudessa), suomea ja hepreaa, niin olen ehdottomasti sitä mieltä että kaksikielisyys on ehdoton rikkaus! 

Toinen asia mikä mietityttää on uskonto. Tämä on aihe mitä meidän ihan pariskuntanakin pitää vielä enemmän käydä läpi, mutta koska juutalaisuus menee äidin mukaan, lapsemme tulee olemaan kristittyjä. Koska tulemme kuitenkin asumaan täällä, koulu- ja elinympäristö tulee kasvattamaan lapsen juutalaisen kulttuurin mukaan. Joulut ja juhannukset sun muut kristityt/suomalaiset pyhät tulevat kuitenkin näkymääm kodissamme jatkossakin. 

Mentaliteetti. Arvostan suomalaisuudessa erityisesti luonnonläheisyyttä, kykyä hiljentyä ja mietiskellä itsenäisesti sekä ihan reilua maalaisjärjen käyttöä. Toivon, että lapseni oppii rakastamaan ja kunnioittamaan luontoa ja eläimiä. Toivon, että pystyn opettamaan hänelle herkkyyttä; kuinka ihana on istua laiturin päässä tyynen järven aamu-usvassa. 

Voisin keksiä pitkän listan haasteista kulttuurien törmäyksessä, mutta toivon että osaamme puolisomme kanssa kääntää haasteet voimavaroiksi. 

Sattuuko joku muu kahden kulttuurin välillä taiteileva lukemaan tätä? Kuulisin oikein mielelläni ajatuksia lasten kasvatuksesta ja siihen liittyvistä haasteista. 

perjantai 9. joulukuuta 2016

Millainen äiti olisin?

Tulen rikkoutuneesta perheestä, ja vieläpä hullunkurisesti niin päin rikkoutuneesa, että vanhempien eron tultua minä ja kolme veljeäni jäimme isämme huostaan. Olen siis ollut kahdeksanvuotiaasta asti perheen ainut tyttö. Testosteronia ei siis ole meidän kodista puuttunut ja olen kasvanut maalla mopon osien keskellä ja bensalta käryävien vaatteiden hajussa. Jopa perheemme koirat olivat uroksia!

Minulla on ollut aina vähän vaikea ajatella perhettä jossa olisi ollut äiti läsnä. Niin hienoa ja arvokasta työtä kun isämme tekikin meidän kanssamme, en esimerkiksi muista koskaan että olisin koulusta tultuani saanut juurivalmistunutta ruokaa. Teini-ikäisenä en tuntenut voivani kapinoida isoa pahaa maailmaa vastaan vaan koin velvollisuudekseni olla päätymättä ongelmiin koska ajattelin että isällä on ihan tarpeeksi hankalaa poikien metkujen kanssa. Koitin parhaani mukaan tehdä kotona ruokaa ja kotitöitä - aivan kuin se olisi ollut minun korteni kekoon.

Äitisuhteeni on tällä hetkellä ihan hyvä, mutta sisimmässäni en ole ikinä antanut anteeksi äidille sitä minkä meille teki. Kuinka ikinä kukaan voi hylätä lapsensa? Tätä en tule koskaan hyväksymään ja olen melko varma että omien lasten synnyttyä ymmärrän häntä vielä vähemmän.

Millainen äiti sitten haluaisin olla? Vaikka läheistä äitimallia ei minulla ei juurikaan ollut lapsena ja nuorena, tiedän sen että haluan olla läsnä. Läsnä. Kotona. Siellä missä ikinä äitiä tarvitaan. Haluan olla se bad mom, joka sanoo EI. Voi kunpa joku olisi joskus sanonut minulle "ei, tänä yönä et voi mennä kaverille yöksi, koska huomenna on kouluaamu" tai mitä vain vastaavaa. Kaipasin rajoja. Rajoilla olisin kokenut olevani rakastettu. Haluan olla äiti jonka syliin saa mennä aina. Voi kunpa minullakin olisi ollut syli johon mennä! Haluan olla äiti, joka antaa joka  ilta hyvänyönsuukon ja kertoo että lapsi on tärkeä.

En kuitenkaan ole katkera siitä että minun lapsuuteni oli sellainen kuin oli. Klisee, mutta se on tehnyt minusta sellaisen kuin olen. Äidiksi tuleminen kieltämättä pelottaa, välillä jopa hirvittää, mutta olen valmis ottamaan riskin ja toivottavasti olemaan jollekin pienelle  ihmiselle se kaikista tärkein.

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Ulkopuolinen paine

Jokainen tuore aviopari on melko varmasti törmännyt kysymykseen: "no millonkas teille tulee vauva?" tai tokaisuun "no kyllä teilläkin pian vauva on". No entäs jos ei olekaan?

Nainen ikään kuin menettää itseisarvonsa avioitumisen jälkeen ja hänestä tulee kysymyksille ja kommenteille altis pelikenttä, jonka perheenlisääntymisestä voi puhua vapaasti ja sen kummempia ajattelematta. Se tunne, kun vatsaasi katsotaan ennen kuin sanotaan päivää, on melko epämiellyttävä. Jos sinulla vielä on ollut ikäsi hankaluuksia painonhallinnan kanssa ja et ole sinut vartalosi kanssa, niin päivittäinen "ootko sä raskaana?" -keskustelu (hyvin monologinen sellainen) on pidemmän päälle hyvin raskasta. Syö naista.


Kuva täältä

Tilanne jossa pariskunta on jo vuosia yrittänyt saada pientä kääröä syliin, mutta luonto on tavalla tai toisella päättänyt että niin ei ole käynytkään, niin vihjailevat kommentit satuttavat erittäin paljon. En voi kun nöyränä lähettää kaiken myötätuntoni niille, jotka päivittäin kuulevat vihjailevia kommentteja vatsan seutuun liittyen.

Kun sain lyhyen ajan sisällä paljon vatsanseutukommentteja, niin ensimmäinen reaktioni oli jonkinlainen mumina "no-eeei-nyt-vielä". Kun tätä kesti aikansa, aloin väsymään ja vastaukseni muuttuvat agressiivisemmaksi. Nyt olen jotenkin päässyt sujuiksi asian kanssa (vai olenko?) ja vastaus on joko naurahtaen "läskiä se vain on" tai pienen hymyn kera "toivottavasti pian".

Koska tähän ei kai voi olla oikeaa vastausta, niin kuulisin mielläni kuinka muut ovat sivunneet tämäntyyliset kommentit. Otatteko joka ikisen huomautuksen raskaasti vai meneekö jo toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos?

maanantai 5. joulukuuta 2016

Kun pillerit jäivät

Ensimmäinen konkreettinen askel kohti ajatusta raskautumisesta oli minun kohdalla pillereiden poisjättö. Noita kamalia hormonikapsuleita ehdin popsimaan viidentoista vuoden ajan. Viidentoista! Siis puolet elämästäni. Se kuulostaa ihan hullulta ja sitä se toden teolla onkin.

Pillereiden poisjättö ei ollut ihan yksimielinen päätös. Tunnen kuitenkin kroppani ja olin ehdottoman varma (ja olen edelleen entästä vakuuttuneempi) siitä, että kaiken tämän hormooniboostauksen jälkeen kehoni tarvitsee aikaa palautuakseen normaalitilaansa. Parin viimeisen kuukauden ajan kroppa  alkoi myös "oireilla" kummasti ja myös kuukautiset jäivät pois tai olivat erityisen niukat. Ajattelen, että tämä oli myös luontoäidin tapa kertoa; aika on kypsä.

Tyhjennysvuotoa ei siis tullut. Ensimmäiset luonnolliset kuukautiset tulivat kuitenkin noin kolmenkymmenen päivän kuluttua ja silloin voittajafiilis oli ylimmillän - kehoni toimii ilman pillereitä! Toiset kuukautiset prikuulleen kahdenkymmenen kahdeksan päivän päästä - voiko niin hyvin ollakaan?! Nyt, kolmannen kierron kohdalla, kierto oli 34 päivää. Sanoisin tätä kuitenkin huippusuositukseksi viidentoista vuoden pillerien käytön  jälkeen! Tätä kun jatketaan niin ollaan huhtikuussa suurinpiirtein selvillä milloin se ovulaatiokin saattisi olla maisemissa.

Kuinka pillereiden jättö on vaikuttanut muuten fyysisesti? Ensimmäisenä huomaan ihon ja erityisesti kasvojen ihon kunnon. Voi sitä näppylöiden määrää! Olen aina ollut hyväihoinen satunnaista kuivuutta lukuunottamatta. Nyt otsa on kuin yläasteikäisellä ja finniä pukkaa harva se viikko. Ennen kuin finnit oli laskettavissa vuositasolla yhden käden sormilla.

Toinen huomattva muutos on kuukautiskivut. Pillereiden aikana, eli siis koko nuoruus- ja aikuisikäni, olen päässyt luvattoman helpolla kuukautiskipujen kanssa. Pientä vihlontaa kerran kaksi ennen vuodon alkua ja that's it. Mutta nyt - huhheijaa! Kipu alkaa hyvissä ajoin ennen vuotoa ja kipu on vihlontaa ja puukon kääntöä kohdussa ja alavatsassa  muistuttava tunne. En ole ikinä eläissäni joutunut ottamaan särkylääkettä kuukautisten takia mutta nyt kyllä niitäkin menee. Vuoto on myös äärettömän paljon runsaampaa kuin ennen. Tampoonit on vahtunut normal-sarjasta maxiin ja niitäkin saa vaihdella parin tunnin välein ettei tule vahinkoja. Ikinä en ole yöllä tarvinnut pikkuhuosunsuojaa kummempaa ja nyt ei riitä edes imukykyisimmät yösuojat. Eli kyllä, kehoni toimii!

Kaiken kaikkiaan, vaikka muutokset ovat olleet enimmäkseen negatiivisia ja jopa epämiellyttäviä, en voi valittaa - olemme taas askeleen kohti lähempänä Sinua.

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Pieni toiveeni

Voisin hyvin aloittaa ensimmäisen tekstini sanoilla "Rakas Päiväkirja" koska koen blogin aloittamisen olevan tärkeää itselleni. Olen pyöritellyt näitä asioita mielessäni jo pitkään, kuukausia ellen vuosia, ja tuntuu oikeimmalta saada ne nyt tekstinä ulos. Henkilökohtaisia mietelmiä vaikeistakin asioista, joita ei välttämättä pysty puhumaan ulos.

Olen kaksikymmentäyhdeksän vuotias naimisissa oleva nuori nainen. Arki rullaa, käyn töissä vakituisesti ja kodin jaan aviomieheni ja pienen karvaisen nelijalkaisen lapsemme kanssa. Olen kuitenkin jo kauan ollut valmis "seuraavan askeleen" ottamiseen - eli ihan sen oikean perheen perustamiseen. Lyhyenä historiana kerrottakoon, että olemme mieheni kanssa taivaltaneet matkaa yhdessä yli kahdeksan vuoden ajan, niistä kaksi viimeisintä aviossa. Suurimmat kipuiluni lapsiasian suhteen olen käynyt läpi oikeastaan häiden jälkeen kun olisinkin jo toivonut vauva-ajatusten olleen ajankohtaisia myös puolisolle. Toisin kuitenkin kävi.

Hyppään tässä pitkän harppauksen häistä nykyhetkeen. Tälle välille on riittänyt paljon ajatuksia ja tuntemuksia aina toiveikkuudesta ja kärsivällisyydestä pettymykseen ja kysymykseen sisälläni haluanko asioiden menevän näin. Viime viikkoina on kuitenkin valo tunnelin päästä alkanut loistamaan. En usko itsekään että tämän kirjoitan, mutta niin se vain on. Meidän haaveet saada vauva alkaa konkretisoitumaan. Olemme sopineet, että meille tärkeän ulkomaanmatkan jälkeen ensi vuoden huhtikuussa, on vauva tervetullut elämäämme.

Miltä se ajatus sitten tuntuu? Ensimmäisenä tietysti suurenmoinen ilo ja jännitys mitä elämä vielä tuokaan tullessaan. Heti näiden jälkeen syntyykin ajatus, jota en ajatellut että tulisi (ainakaan tässä vaiheessa): Apua! Osaanko? Uskallanko? Meneekö kaikki hyvin? Entä jos ei menekään? Onko minusta siihen? Onko meistä siihen?

Ristiriitaisin tuntein siis lähden vuoden viimeisiä viikkoja kohti - mutta pakko myöntää, kyllä se toiveikkuus on silti se päällimmäinen tunne. Toive Sinusta.