Itsekäs valinta?

Loman aikana on ollut hyvää aikaa välillä pysähtyä ja miettiä tätä elämän menoa. Täällä kun istuu lämpimässä mökissä takkatulen ääressä Lapin kauniin talvimaiseman keskellä, ei voi muuta kuin todeta että olen hirmuisen onnekas, kun saan kokea tämänkin. Olen vapaa menemään ja tulemaan, huolehdin vain ja ainoastaan omasta hyvinvoinnistani ja muokkaan päiväni juuri sellaiseksi kuin sen ajattelen parhaiten sillä hetkellä itselleni sopivan. Miksi sitten haluan pienen kitisevän, täysin minusta tai toisesta aikuisesta riippuvan tähän hämmentämään pakkaa (anteeksi karu kuvainnollistus)?

Kun minulta kysytään mitä haluan olla isona tai onko minulla pitkänajan suunnitelmia töissä etenemisen tai lisäkoulutuksen suhteen, vastaukseni on hyvin yksinkertainen. Haluan olla äiti. Sama vastaus on ollut jo vuosia. Ehkä olen jotenkin päästä vioittunut kun en koe minkäänlaista tarvetta kiivetä korkeammalle työtilanteeni kanssa, en toivo että minut muistetaan jotakin maailmaamullistavaa keksineenä enkä toivo että työasiat olisivat mielessäni 24/7 vain koska vastuuni on niin suuri etten saa siltä rauhaa. Onko se nyky-yhteiskunnan kilpailuhenkisessä arjessa ihan okei jos haluaa olla vain äiti? Olemme tässä asiassa mieheni kanssa hyvin erilaisia ja hänen on joskus vaikea ymmärtää kuinka ajattelen. Hän haluaa koko ajan kehittää itseään, oppia uutta ja valmis tekemään töitä yömyöhään, kun taas minä voin kuvitella itseni hamaan loppuun asti samassa työpaikassa kellokorttini kanssa. Onko okei olla vain äiti?

On tullut joskus puhetta joidenkin kanssa, että kuinka lapsen hankkiminen on itsekäs valinta. Niin, onhan se. Miksi haluan niin kovasti jonkun minusta täysin riippuvaisen pienen ihmsien tähän hulluun ja pelottavaan maailmaan, jossa mikään ei ole enää varmaa? Voisin yhtä hyvin vanheta kaksin puolisoni kanssa ja nauttia täysillä esimerkiksi matkustelusta joka meille molemmille on kovin tärkeää. Miksi ihmeessä haluan lapsen? Haluan, että joku kokee minut maailman tärkeimmäksi, haluan antaa jollekin koko maailmani ja vielä vähän enemmänkin, kasvaa vanhemmuteen kun matkaa yhdessä käymme läpi. Haluan antaa lapselleni kaiken sen mitä voin vaan kuvitella hyvään lapsuuteen kuuluvan. Sen ei tarvitse tarkoittaa pullantuoksua kotona joka torstai, ei merkkivaatteiden kahinaa kun käydään kylässä tai täydellisen suoralinjaista kenkäparien järjestystä eteisessä. Haluan kokea ihan sen tuikitavallisen lapsiperheen arjen äitinä, perheenä. Onko lapsen toivominen siis itsekästä? Niin, onhan se.

En ole koskaan ollut mikään "uusi vuosi, uusi mahdollisuus" -tyyppi, mutta nyt täytyy myöntää, että odotan uutta vuotta. Toivon niin kovasti että se toisi meille mahdollisimman monelle kauan toivottua myötätuulta. Myös itselleni. Onko se itsekästä? Onhan se.