perjantai 9. joulukuuta 2016

Millainen äiti olisin?

Tulen rikkoutuneesta perheestä, ja vieläpä hullunkurisesti niin päin rikkoutuneesa, että vanhempien eron tultua minä ja kolme veljeäni jäimme isämme huostaan. Olen siis ollut kahdeksanvuotiaasta asti perheen ainut tyttö. Testosteronia ei siis ole meidän kodista puuttunut ja olen kasvanut maalla mopon osien keskellä ja bensalta käryävien vaatteiden hajussa. Jopa perheemme koirat olivat uroksia!

Minulla on ollut aina vähän vaikea ajatella perhettä jossa olisi ollut äiti läsnä. Niin hienoa ja arvokasta työtä kun isämme tekikin meidän kanssamme, en esimerkiksi muista koskaan että olisin koulusta tultuani saanut juurivalmistunutta ruokaa. Teini-ikäisenä en tuntenut voivani kapinoida isoa pahaa maailmaa vastaan vaan koin velvollisuudekseni olla päätymättä ongelmiin koska ajattelin että isällä on ihan tarpeeksi hankalaa poikien metkujen kanssa. Koitin parhaani mukaan tehdä kotona ruokaa ja kotitöitä - aivan kuin se olisi ollut minun korteni kekoon.

Äitisuhteeni on tällä hetkellä ihan hyvä, mutta sisimmässäni en ole ikinä antanut anteeksi äidille sitä minkä meille teki. Kuinka ikinä kukaan voi hylätä lapsensa? Tätä en tule koskaan hyväksymään ja olen melko varma että omien lasten synnyttyä ymmärrän häntä vielä vähemmän.

Millainen äiti sitten haluaisin olla? Vaikka läheistä äitimallia ei minulla ei juurikaan ollut lapsena ja nuorena, tiedän sen että haluan olla läsnä. Läsnä. Kotona. Siellä missä ikinä äitiä tarvitaan. Haluan olla se bad mom, joka sanoo EI. Voi kunpa joku olisi joskus sanonut minulle "ei, tänä yönä et voi mennä kaverille yöksi, koska huomenna on kouluaamu" tai mitä vain vastaavaa. Kaipasin rajoja. Rajoilla olisin kokenut olevani rakastettu. Haluan olla äiti jonka syliin saa mennä aina. Voi kunpa minullakin olisi ollut syli johon mennä! Haluan olla äiti, joka antaa joka  ilta hyvänyönsuukon ja kertoo että lapsi on tärkeä.

En kuitenkaan ole katkera siitä että minun lapsuuteni oli sellainen kuin oli. Klisee, mutta se on tehnyt minusta sellaisen kuin olen. Äidiksi tuleminen kieltämättä pelottaa, välillä jopa hirvittää, mutta olen valmis ottamaan riskin ja toivottavasti olemaan jollekin pienelle  ihmiselle se kaikista tärkein.

2 kommenttia:

  1. Nyt tosiaan minäkin ymmärrän, että meillä on muutakin yhteistä kuin pelkkä ikä ja vauvahaaveiden ajoitus! Ihana lukea ajatuksiasi, voi kuinka löysin niistä paljon niin kovin tuttua... :) Äidin puutetta voi olla vaikea kuvailla ihmisille, joille se on ollut ihana, tärkeä itsestäänselvyys. Saatika sitten sitä epävarmuutta, jota äitiyttä ajatellessa voi kokea. Uskon kyllä, että hyviä äitejä meistä tulee, kunhan sen aika vain koittaa ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kyllä! Meidän lapset tulee saamaan paljon hellyyttä, syliaikaa ja pusuja ihan kyllästymiseen asti ;) Tarpeellista ja terapeuttista niin äidille kuin lapselle!

      Poista