Voisin hyvin aloittaa ensimmäisen tekstini sanoilla "Rakas Päiväkirja" koska koen blogin aloittamisen olevan tärkeää itselleni. Olen pyöritellyt näitä asioita mielessäni jo pitkään, kuukausia ellen vuosia, ja tuntuu oikeimmalta saada ne nyt tekstinä ulos. Henkilökohtaisia mietelmiä vaikeistakin asioista, joita ei välttämättä pysty puhumaan ulos.
Olen kaksikymmentäyhdeksän vuotias naimisissa oleva nuori nainen. Arki rullaa, käyn töissä vakituisesti ja kodin jaan aviomieheni ja pienen karvaisen nelijalkaisen lapsemme kanssa. Olen kuitenkin jo kauan ollut valmis "seuraavan askeleen" ottamiseen - eli ihan sen oikean perheen perustamiseen. Lyhyenä historiana kerrottakoon, että olemme mieheni kanssa taivaltaneet matkaa yhdessä yli kahdeksan vuoden ajan, niistä kaksi viimeisintä aviossa. Suurimmat kipuiluni lapsiasian suhteen olen käynyt läpi oikeastaan häiden jälkeen kun olisinkin jo toivonut vauva-ajatusten olleen ajankohtaisia myös puolisolle. Toisin kuitenkin kävi.
Hyppään tässä pitkän harppauksen häistä nykyhetkeen. Tälle välille on riittänyt paljon ajatuksia ja tuntemuksia aina toiveikkuudesta ja kärsivällisyydestä pettymykseen ja kysymykseen sisälläni haluanko asioiden menevän näin. Viime viikkoina on kuitenkin valo tunnelin päästä alkanut loistamaan. En usko itsekään että tämän kirjoitan, mutta niin se vain on. Meidän haaveet saada vauva alkaa konkretisoitumaan. Olemme sopineet, että meille tärkeän ulkomaanmatkan jälkeen ensi vuoden huhtikuussa, on vauva tervetullut elämäämme.
Miltä se ajatus sitten tuntuu? Ensimmäisenä tietysti suurenmoinen ilo ja jännitys mitä elämä vielä tuokaan tullessaan. Heti näiden jälkeen syntyykin ajatus, jota en ajatellut että tulisi (ainakaan tässä vaiheessa): Apua! Osaanko? Uskallanko? Meneekö kaikki hyvin? Entä jos ei menekään? Onko minusta siihen? Onko meistä siihen?
Ristiriitaisin tuntein siis lähden vuoden viimeisiä viikkoja kohti - mutta pakko myöntää, kyllä se toiveikkuus on silti se päällimmäinen tunne. Toive Sinusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti